lauantai 17. lokakuuta 2009

Korvikset



Tänään satoi ja oli muutenkin ankea ilma joten läksimme perheen naisporukalla itikseen ihan vaan hengailemaan.

Esikoinen haaveilee korviksista.

Pitkistä ja riippuvista.
Kimaltavista timanttisista.

Neiti on vaan luonteeltaan todella ailahtelevainen ja tunteetkin kulkee vuoristorataa sekunnin välein.
Ensin täysin vakuuttuneena siitä että rei'itämme korvat marssimme puljulle ja katsomme valmiiksi pienet pinkit timantit.
Hetkessä kullannuppu roikkuu käsivarressa kyynelissä : äiti kun se sattuu sitten minun korvaan!
-Niin se kulta vähän nipistää mutta huomenna aamulla ei enää satu ollenkaan.
-Mutta sitten kun se laitetaan niin minä huudan!
-Se on tosi nopeasti ohi ja saat puristaa äitiä kädestä niin lujaa kun jaksat.
-Yhyyyy mutta kun mä en uskalla!!!
-No mennään sitten pois, toisella kertaa?
-Eiiiiii,kun kyllä minä vähän uskallan!!!

Tätä sitten jahkattiin tovi ja kojussa työskentelevä tyttö alkoi näyttää kiusaantuneelta.

-En voi laittaa korviksia jos se ei halua.

-Niin mutta kun ei tässä olla väkisin laittamassa kun kyse on erityistytöstä jolla menee nämä fiilikset vähän vauhdikkaasti.Kesti kolmosestakin kesällä hypätä puolitoista tuntia...
Mutisen huppariini koska vaikutan nyt julmalta äidiltä joka väkisin tahtoo vääntää lapsen korviin reikiä.

Täti kaivaa pyssyn esiin ja esikoinen parahtaa ja hyppää ilmaan.

-Emmää voi laittaa jos se ei oo paikoillaan.
-Joo et tietysti,cemilja nyt pitää päättää otetaanko reiät vai mennäänkö pois?
-Mä en tiiäääääääääääää!!
-Selvä,mennään pois.
-Joo mennään pois.

Ei tullut reikiä vielä.
Ensikerralla sitten ehkä.
Kuitenkin nyt istuttiin jo penkillä ja laitettiin merkit reikien paikalle.

Tunnen lapseni niin hyvin että tiedän että pitäisi vaan iskeä skidi penkkiin ja naks naks korviin korut.
Kukaan ei tule tätä korukopilla tekemään.
Ehkä skidi saa korvikset sitten kun täyttää 40.

Harmittaa siksi että tiedän lapsen kärsivän tunnontuskia kun ei uskallakkaan ja jahkailu vaan pahentaa asiaa. :/

Kyllä se tästä.
Ei minun tarvinnut sitä käydä sieltä hyppytornistakaan työntämässä.

15 kommenttia:

  1. Kuulosti tosi tutulta! Meidän esikoinen,10v,on tismalleen samanlainen,vaikka kait aika "normaali"lapsi onkin =)
    Hirveetä jahkaamista välillä,haluu jotain,eiku ei uskallakaan/osaakaan,ei tiedä itsekään,ja hirmu parku päälle! Useamman vuoden arpomisen jälkeen on viime kesästä asti korut olleet korvia koristamassa =)
    -fiona

    VastaaPoista
  2. fiona: :D meillä tuo neiti on joka asian kanssa tuollainen ja aina kauhea itsesyyttely sitten kun ei jotenkin vastannut omia odotuksiaan.

    Isänsä helposti sanoo että nyt tehdään näin ja sillä hyvä ja sitten pienen parkumisen kanssa tehdään ja kaikki on jälkeenpäin paremmin kuin hyvin.
    Esim vaikka lintsillä joihinkin isoihin laitteisiin menoa tms.

    Minä helpommin annan periksi ja koitan selittämällä saada asiaan järkeä. :D

    VastaaPoista
  3. Niin ja vielä että näyttää aina niin hyvältä ulkopuolisen silmin kun isänsä sanoo painokkaasti: nyt menet ja lopetat karjumisen! :D

    VastaaPoista
  4. Ymmärrän hyvin Cempan tunteet, itsekin muistan pelänneeni reikien laittoa, kun ajattelin, että joku täti sitten pyssyllä ampuu jostain kaukaa korvaani : )

    VastaaPoista
  5. Joo,sama meillä,itse sitä yrittää jotenkin varmaan liikaa sympatiseerata siinä kun pitäisi potkaista persuksille,ja se käy isältä luontevammin =)
    Ja liika myötätunto ja selittely saa neidin entistä pahemmin sekaisin ja huutamaan entistä kovempaa,huoh...On kyllä niin draamaqueen,ettei mitään määrää ;)
    Jeps,voin kuvitella ulkopuolisten ilmeet isin komentaessa,heh!
    -fiona edelleen

    VastaaPoista
  6. Onneksi neidillä on ihana ja ymmärtäväinen äiti!!!

    VastaaPoista
  7. Voi pieni. Kova oli hinku mutta vielä isompi pelko ja lopulta helpotus. Vielä ne reiät tulee, kun on sopiva mielenvire.

    VastaaPoista
  8. Onko teillä vanhemmat lapset vain viikonloppuisin vai mimmoinen on teidän järjestely, jos saa udella?:)

    terkuin,vakkarilukija

    VastaaPoista
  9. Ehkä sitten ensikerralla uskaltaa. Meillä yksi lapsista menee välillä ihan lukkoon, haluaisi muttei uskalla. Toisinaan vaikea tietää pitäisikö lohduttaa, tukea, kuunnella vai reippaasti vain "työntää" eteenpäin. Niin ja totta, näitä jahkailuja tulee enemmän äidin kuin isän kanssa...mä taitan jäädä kanssa välillä selitteleen liikaa...

    Kirjoituksesta jäi hyvä fiilis, sä olet hyvä äiti!

    VastaaPoista
  10. Voi kun tuli oma korviksien laitto mieleen. Taisi itsekkin kaksi kertaa kävästä liikkeessä ja kolmannella kerralla ne reiät sitten vihdoin laitettiin:)

    Porkkanana toimi sellainen, että isäni lupasi, että saan valita ihan mitkä vaan korvikset hoitonappien kaveriksi:)

    Sinun blogiasi on niin kiva lukea, elämänmakuinen ja kiinnostava:)

    VastaaPoista
  11. Täällä toinenkin vakkarilukija joka on utelias liittyen vanhempiin lapsiisi. Harvoin heistä kirjoittelet. Mikä erityislapsi tyttö on?

    VastaaPoista
  12. Fannille laitettiin korvikset 1-vuotiaana, reiät tulehtu tosi pahasti parin kuukauden päästä ja korvikset jouduttiin ottamaan pois. Kovasti nyt haluais taas korvikset, ja samanlaisia pähkäilyjä ollaan käyty itiksessä, kerran valkattu korvikset, mutta sitten menikin pupu-pöksyyn. Ollaan sovittu tytön kanssa että seuraavan kerran käydään yrittämässä kun täyttää 5 :).

    VastaaPoista
  13. anonyymit vakkarit:
    Isommat lapset ovat meillä epäsäännöllisen säännöllisesti silloin kun tarvitsee,huvittaa tai muuten vaan haluttaa.

    Poika joka on autisti menee helposti paikanvaihdoista sekaisin ja on nyt vasta alkanut itse pyytää vaihtelua.
    Se joka pojun kanssa kulloinkin on kärsii sitten muutoksista.

    Poika tarvitsee jatkuvaa läsnäoloa ja kun me isänsä kanssa päätimme n.5 vuotta sitten että minä menen töihin ja hän jää kotiin (koska alallaan vähemmän töitä) päätimme myös että mitään kiinteää vuorojärjestelmää ei tehdä.
    Koulutaksi ei suostu hakemaan meiltä kun on liian kaukana ja pojan fyysiset raivarit mukaanlukien isänsä on hänelle parempi kaitsija kuin minä.

    Päätämme asioista yhdessä ja kummallakin lapsella on oikeus muutta kokonaan meille koska haluavat.

    En myöskään kirjoita enää kouluikäisestä mielelläni.Lopetan myös blogin mimon osalta sitten kun hänet voi koulukaveri googlella löytää.
    Erikoiseni ovat tarpeeksi erikoisia muiden silmissä ilman että kukaan luokkakaveri sanoisi koulussa että sun mutsis kirjotti susta netissä että sitä ja tätä.

    Lähinnä kirjoitan välillä siksi että haluaisin antaa jotain vertaistukea.

    Meillä kesti lähemmäs 5 vuotta saada lapsille diagnoosit.
    Pikkulapsiajasta en muista oikeastaan mitään.
    Ihmettelin vain neuvoloissa ja muutenkin miksi pienin kirkuu kokoajan ja kumpikaan ei sano mitään.
    Iän kanssa tilanne on tietysti helpottunut.
    Tyttö joka on asbergeri käy jo osaksi normaalia luokkaa ja on reipas vaikkakin ikäistään selvästi nuorempi henkisesti.

    Tämän lisäselosteen tarkoitus oli siis sanoa että isommat ovat meillä silloin kun ovat. :D
    varsinkin kun nyt olen kotona niin tilanne on helpompi.

    VastaaPoista
  14. Meillä käytiin esikoisen kanssa myös tuota samaista taistelua noista korviksista. Neiti siis 6v. ja tuossa pari kuukautta sitten laitettiin korvikset. Eka meni kun ei tiennyt miltä tuntuu. Toista ei halunnut ja me lähdettiin pois koko puljusta ja sitten mentiin takaisin. Soudettiin ja huovattiin, kunnes lopulta "puolipakolla" toinekin reikä laitettiin ja esikoinen oli ylpeä suorituksestaan jälkeen päin. Itse sen tietää, että onko se "pakottamista" vai ei, kun oman lapsensa tuntee ja tietää, miten sitten minunkin esikoiseni jälkikäteen iloitsi siitä, että patistin vaan ottamaan sen toisenkin :-)

    VastaaPoista
  15. Ihailtavaa!! Siis se, miten voit raskaat kokemukset ja asiat kääntää sellaiseksi, että ammennat niistä vielä vertaistukea muillekin. Tuohon pystyy harva. Rivien välistä näkee, kuinka sinulla on perusasiat hyvin ja terve itsetunto. Vastasit niin ystävällisesti uteluihinkin. Ja sinulta puuttuu sellainen itsetehostus ja ärhentely, mitä muutamat luulevat hyväksi itsetunnokseen tyyliin 'mun kunnioitus täytyy ansaita' :D
    Toivon vain, että kukaan ei satuta sinua avoimuutesi tähden! Tai et ainakaan anna satuttaa :)
    Voimia arkeen ja äitiyteen!

    VastaaPoista