Iltaisin saatan nukkumaan mennessä miettiä että ikkunaan jonka alle olen pinnasängyn laittanut potkaistaan ulkoa pallo tms ja lasi silppuaa lapseni.
Silloilla kävellessäni mietin että isompi lapsi kiipeää kaiteen yli enkä voi tehdä mitään vaikka hyppäisin perään,en löydä lasta.
Saatan ajatella että maanjäristys tulee ja pakottaa meidät talon pommisuojaan josta kukaan ei löydä meitä ja joudun miettimään miten saan pidettyä rintamaidolla hengissä molemmat lapset.Jos en nouse ylös ja rauhoitu ja katsele hetken kuinka hyvin asiat ovat alan miettiä miten lapset selviävät ruumiini kanssa siihen asti että heidät löydetään.Osaisiko Mimo kantaa Myyn ulos kellarista.
Tiedän ettei sotaa tule yhtäkkiä tai tulipaloja tule joka päivä.
Silti olen miettinyt miten kantaa Myytä paitani sisällä jos joudun toisella kädellä pitämään Mimon matkassa mukana.
Onneksi ajatukset on helppo työntää taka-alalle.
Kyseessä lienee joku alkukantainen vaisto?
Hillitön halu pitää jälkikasvunsa hengissä?
Oot vieraillu pääni sisällä.Noi siltakuvitelmat oli pahimmillaan Unton vauva-aikoina,puristin rystyset valkoisina vaunujen kahvaa ja kävelin tönkkönä sillan yli kelaten koko ajan mielessä miten saan vauvan pois vaunuista vedessä,katsoin mistä pystyy uimaan maihin ja mietin miten märän vauvan saa pidettyä lämpimänä..Kun noi kuvitelmat ottaa vallan niin niitä on vaikea saada pysäytettyä.Itsellä helpotti kun puhuin neuvolassa niistä ja äitini kanssa.Nyt toisella kierroksella suhtaudun rauhallisemmin mutta olen myös miettinyt miten pääsen palavan talon yläkerrasta tikapuita pitkin alas kahden lapsen kanssa.En ole vielä keksinyt muuta kuin rintarepun ratkaisuksi eikä tulipalossa ehkä olis aikaa siihen joten asia edelleen vaivaa :) Ehkä myös itsensä jakaminen kahden pienen kesken aiheuttaa tätä,valintatilanne,kumman pelastaa ensin on ehkä se kuvottavin peikko näissä pelkotiloissa.Synnytyksen jälkeisen masennuksen yksi oireista kuulemma myös muttei itselläni mielestäni ollut sitä mittakaavaa,pystyin kuitenkin järkeilemään vielä tilanteet.
VastaaPoistaVoi miten kuulostikaan tutulle! Minä olen aivan samanlainen. Käydessäni nukkumaan näen sadat erilaiset tavat, joilla lapseni kuolee, häviää, kaapataan ym jotain aivan käsittämättömän kamalaa. Pakko aina riuhtaista itsensä irti niistä ajatuksista ja keskittyä hetkeen. Minäkin joskus pohdin sitä, että jos minä yllättäen kuolisin, niin kuinka sälli selviäsi kunnes isi tulee kotiin. Ne on kauhean kuluttavia ajatuksia! Täytyy vain yrittää luottaa elämään ja siihen ettei ne kauheimmat katastroti satu omalle kohdalle :)
VastaaPoistaMä tunnistan noi "vaivat". Ekalla kerralla vastaavaa ei ollut (ainakaan niin voimakkaasti kuin toisella kerralla. Toisella kiekalla olin varma, että meidän talossa oli tulipalo moneen kertaan. Kerran kävin itse tarkistamassa ulkona asti ja kerran tarkisti mieheni. Hormonit sekaisin.
VastaaPoistaLuulen, että toisella kerralla mua vaivasi myös jonkin sortin synnytyksen jälkeinen masennus tai ainakin pidemmänsortin babyblues ja mainitsin siitä myös terkkarille, jolla ei oikein ollut mitään muuta kuin, että jos jatkossakin vielä tuntuu niin ota yhteyttä psykan terkkaan. Just joo. Eniten auttoi kaveri ammattilaisena, mutta myös ystävänä ja vertaistukena.
Monenlaista "vaivaa" nuo hormonit osaakin aiheuttaa.
rimpsukaisa: minäkin olen miettinyt tuota! kamala ajatus että pitäisi valita vain yksi lapsista jos olisi ihan pakko.ei sitä pysty mitenkään järkeilemään vaikka koittaa pakottaa itsensä miettimään.
VastaaPoistaMinä myös aina mietin lyhyimmät reitit tms ja jos bussi suistuisi kyljelleen niin miten saisin pidettyä porukan hengissä...
Luulen että ihan vaan tälläisenään ilman mitään muita masentavia ajatuksia kyseessä on joku äitien "vaihe". koskaan minulla ainakaan pelkotilat eivät ole kestäneet kovin montaa kuukautta sitten kuitenkaan.
Pelkoja on täälläkin! Itse olen miettinyt myös että mistä moiset pelot kumpuaa. Yksi ja ehkä isoin syy taitaa olla vaan se järjetön rakkauden määrä omaa lasta kohtaan. Se lapsi vaan on niin kaikki, että ajatus menettämisestä saa pelot valloilleen.
VastaaPoistaTäällä ilmoittautuu yksi myös alkukantaisen suojeluvaiston omaava äiti. Kolmannella kerralla ehkä oli aavistuksen helpompaa..
VastaaPoistaMä kävin kävelyllä aina semmosen lammen ympärillä, kun Fanni oli pieni vauva ja mulla oli semmonen, että mitäs jos joku tulee, kaappaa ne vaunut multa ja työntää ne sinne lampeen. Ja joka ikinen kerta tuli se sama juttu.
VastaaPoistaLisäksi mulla on ollut lapsesta saakka semmonen pelko, että kun nojaan kerrostalon seinään tai parvekkeen kaiteeseen, ni koko seinä putoaa ja minä mukana. Muistan lapsena nähneeni usein painajaista tästä ja vieläkin vähän pelkään, et ikinä nojaile missään korkeella kaiteisiin tai seiniin ;D. Onneks nyt asutaan ekassa.
Ja toisinaan vieläkin kyllä pelkään, että Fannille käy jotain, jos se on esim. mummolassa kylässä. Tai niinku tänään, Fannilla oli uimakoulu ja mietin et jos auto ajais mun päälle, ja loukkaantuisin pahasti/kuolisin, ni miten se lapsi pääsis uimahallista pois tai kuka sitä osais sieltä kaivata, jne.
Mutta ei tässä vielä muuten oo pahemmin pimahdettu :D.
Hormonit ne siellä vaan. Kun tulin ekaa kertaa äidiksi niin olin koko ajan varustautunut siihen että joku kaataa vaunut ja vauvan metroraiteelle, heittää sillalta alas tms. Näin ei kuitenkaan käynyt : )
VastaaPoistaHyperventilointi sikseen siellä :) Pysytte kyllä hengissä ja saa olla aika pallon heittäjä, että teidän korkeudelle osuu ;)
VastaaPoistaMutta onhan sitä joskus käynyt tuollaisia mielessä itselläkin. En kauheasti diggaa korkeita paikkoja ja sellaista olen muutaman kerran miettinyt, että mitäs jos joku saa hulluuskohtauksen ja tyrkkää mut kaiteen ylitse...
Huu, mitenhän kierroksilla mä kävisin, jos tämän rääkin jälkeen meitä joskus siunattaisiin pienokaisella?:) On jo nyt vaikka mitä ajatuksia päässä, vaikka ei yhtä ainoata lapsukaista kotona tepsuttelekaan!:D
VastaaPoistaMuistan kanssa vastaavat aatokset poikien vauva-ajoilta, siellä ne hormoonit pistää ajatuksetkin sekaisin. Vaan kyllä aina vieläkin välillä valtaa kauhunsekaiset ajatukset mielen joskus. Se on se ihana äidinrakkaus, joka on jotain niin suurta. :)
VastaaPoistakuulostaa niin tutulta. itselläni pojan vauva-aikoina asuttiin kuudennessa kerroksessa. ja miehen lähdettyä yövuoroon uni ei meinannut millään tulla tulipalon pelossa. Mietin jo, että pitäisikö parvekkeelle viedä köysi, turvaistuin ja kypärät lapsille, että voisin sitten tulipalon sattuessa laskea lapset parvekkeelta alas yksi kerrallaan. Onneksi "palomestari" työkaverini lohdutteli minua, että kerrostalossa on parempi pysyä omassa asunnossa ovet suljettuna, jos jossain muussa asunnossa palaa.. kai ne oli itselläkin ne hormoonit mitkä teki tepposia..vaikka itse jo luulin tulevani ajatuksieni kanssa hulluksi.
VastaaPoistaOnpas tuttua. Nyt kun vitonen on vihdoinkin ollut jo 15 päivää maailmassa, niin usein päässäni pyörii tommosia :/ Eniten pelkään tiputtavani vauvan tai kompastuvani(!) siihen ja yleensä nuo aatokset iskostuu juuri, kun oon nukahtamaisillani.
VastaaPoistaHuojentavaa, kuulla, että muillakin on vastaavia ajatuksia... Ymmärrän niin hyvin!
VastaaPoistaVälillä huolet unohtuvat, mutta toisinaan ne valtaavat mielen. Meidän esikoinen on nyt reilun vuoden ja kakkonen tulossa. Saatan tosissani hetken pelätä, että esikoisen sängyn päällä oleva hylly putoaa lapsen päälle yöllä... Jatkuva kammo on vilkkaan lapsen kanssa kaikista pesuaineista ja muusta. Mä pelkään välillä hysteerisesti kaikenlaisia myrkytyksiä, vaikka tiedän, että esillä ei ole mitään vaarallista. Hormonit....
Todellakin mulla myös samoja ajatuksia,nyt alkanut hellittää kun pienempi alkaa lähentyä 2v ;)
VastaaPoistaMutta varsinkin sillon ihan ekoina vauvakuukausina,huhhuh!!
Mun top3 oli
1) Tulipalo (2 krs),mulla oli myös suunnitelma miten päästä alas JA jopa auton hinausköysi alalaatikossa partsin oven vieressä (!!)
2) Parveke: Ihan vaan 3 ajatusta: isompi kiipeää parveekkeen kaiteen yli ja tippuu,minä itse menen vauva sylissä parvekkeelle ja jostain kumman syystä pudotan vauvan ja kolmantena että joko parvekkeen kaide (juu,se betoninen) murenee tai koko parveke rösähtää alas
JA 3) vauva nukkuu yksin makkarissa ja oksentaa/tukehtuu tyynyyn/kääntyy mahalleen ja tukehtuu/JNE/JNE
Niin,ne hormoonit. Saispa ne pois päältä ;D
Äidinrakkauden piikkiin minäkin nuo ajatukset ja pelot pistäisin :)
VastaaPoistaEi se hormooneista voi johtua, mulla on edelleenkin toisinaan moisia ajatuksia vaikka vanhin on 24 ja nuorinkin jo 6!
Vaan mistäs johtuu ne toisinaan päähän pälkähtävät ajatukset, että mitäs jos ITSE tulen hulluksi ja esim. heitän lapseni parvekkeelta alas!!??
Tutun kuuloista. Mulla oli ihan samanlaisia juttuja mielessä. Esikoisen aikaa en uskaltanut autoa ajaessa ohittaa busseja tai rekkoja, koska pelkäsin että ne kaatuu meidän päälle. Vahtasin ihan paniikissa taustapeiliä, että joku ajaa meidän perään. Suunnittelin pakoreittejä, jos joku hullu alkaa ampua tai jos tulipalo syttyy.
VastaaPoistaSitten syntyi toinen. Taas pohdin etenkin tulipaloa ja noita hulluja ampujia. Miten saan kaikki turvaan ja kumman saa pelastettua yms.
:/
Niin tuttua!!
VastaaPoistaMinä jopa alkuaikoina vauvan kanssa kotona ollessani vaadin miestäni soittamaan muutaman kerran päivässä ja varmistamaan, että minä olen hengissä =D. Että jos en vastaa, niin tulkoon sit edes pelastamaan vauvan nälkäkuolemalta. Huh-huijaa!
Kompastuminen vauva sylissä oli minullekin peikko ja lahkeitteni mittaa aina vahtasinkin, etten vain niihin pääse kompastumaan sen takia, että ovat ylipitkät.
Kyllä minä edelleenkin jotain ihan typeriä uhkakuvia toisinaan päässäni kelaan, mutta en kyllä tuossa määrin. Aina kai sitä on lapsistaan vähän huolissaan, kuuluu varmaan kuvioon.
Mutta voi Hanna, miten iloitsen kirjoituksistasi!
t. vakkarilukijasi Saaga
Mulle tulee vieläkin iltaisin "kauhuajatuksia". Että mitä jos tapahtuu näin tai noin, kaikenlaisia tulipaloista tulvaan :)
VastaaPoistaKaksosten syntymän jälkeen niitä ei pahemmin ollut (mulla ei ollut aikaa ajatella silloin ;) ), mutta kun he kasvoi niin johan kuljin seinien vierustaa ulkona ja pidin toisella kädellä vaunuista ja toisella Hugosta. Eniten pelkäsin sitä, että Hugo juoksee tielle ja minä häntä pelastamaan ja me molemmat jäädään auton alle ja kaksoset on vaunuissa kävelytiellä.
Tuttua, niin tuttua! :)
VastaaPoistaMulla pikkasen (siis vain pikkasen) helpotti toi tulipalon pelko, kun laitettiin palovaroitin meidän makkariin, josta se siis puuttui. Poika kun nukkuu siellä oven takana päikkärit ja illalla hetken, ennen kuin kömmimme itse nukkumaan. Pelkään kyllä vieläkin, että sähköpatteri sytyttää verhot palamaan, tarkistan aina, että verhot eivät ole patterin päällä.
Asumme myös joen varrella..kauhulla olen ajatellut sen vaaroja...sitten kun lapsi oppii kävelemään...